Helatorstai huomenna koko päivän. Kirkkovuoden teemana ”korotettu Herra”. Olen aika usein vuosien varrella mietiskellyt, kuinkahan monta tavallista, ei niin kirkollista, pulliaista tämäkin koskettaa. Aika hyvin pitää olla Raamatusta tiedollisestikin perillä, että tämän päivän merkitys Kristuksen taivaaseenastumispäivänä valkenee.
Pappi tilasi minulta kahdeksan vuotta sitten helatorstaimessun johdannoksi tästä päivästä ja sen merkityksestä runon. Se piti minun alkuperäisen suunnitelmaan mukaan lausua heti tervetuliaissanojen jälkeen, mutta luettuaan runon ennakolta pappi halusikin sen saarnansa johdannoksi, kun se hänen mielestään sopi siihen paremmin. Sujuvasti sopikin.
Luin runon äsken. En julkaisi sitä enää tänään, tässä ja nyt. Se tuntui tänään liiaksi kirkkohistorialliselta opetukselta ylhäältä kateederilta kirkkorahvaan kuultavaksi. Se tuntui suoraan sanoen jo kertaalleen kalutulta luulta koirille heitettäväksi. Tältähän liturgienkin sana joskus kirkonpenkissä tuntuu, jos sillä ei ole yhteyttä omaan ajatteluun.
En tiedä, johtuuko tästä avauksesta, mutta turhan naiivilta tuntuu tämä huomiseskin helatorstairunoni psalmista evankeliumiin
alhaalta ylös
korotus korkeimmalle
olemaan läsnä
kaikki elämän päivät
seurakunnan keskellä
ikuiseen valtaan
taivaan valtaistuimelle
korotettu Herra
Isän oikealla puolen
ei kuninkuus katoa
kirkon rakennus
opetuksen sisältö
sanoman saatto
vuodatettu Hengestä
voima armoksi työlle
Kristus taivaalle
siunaten koko ajan
Häntä seuraavat
tämä rakkaus pysyy
toivona uskon kautta