Kun mereltä lähetetään SOS, Save Our Souls, ei sillä pappia kutsuta.
Opiskeluaikana jouduin tenttimään kaksi hyvin paksua fysiologian kirjaa. Ensimmäinen niistä kuvaili ihmisen toimintoja homeostaasin kannalta. Ihmisen keho hallitsee lukuisia hyvin monimutkaisia eri toimintojen vuorovaikutuksia pitääksen sisäisen tasapainon ja palautuakseen toimivaksi poikkeavista tilanteista.
Toinen oppikirja aloitti tarkastelemalla keskushermostoa, miten se ohjailee elimistön toimintoja ja käyttää niitä hyväkseen. Molemmat antoivat tarkan ja yhdenmukaisen kuvan elämän mekaniikasta ja kemiasta, mutta aivan eri lähtökohdista. Totuus ei aina ole yksiselitteinen.
Kumpikaan ei käsitellyt sielunelämää, se ei kuulu fysiologian piiriin. Fysiologia ei todellakaan ole koko ihminen. Sielunelämä taas on keskeinen aihe näillä foorumeilla. Pidetään kuitenkin mielessä että siinäkin samat faktat aukeavat eri tavoin näkökulmasta riippuen.
Aloitan teologian mallista:
Ihminen on kuin ruukku, jossa on alimpana ruumis, sitten henki ja sielu on ylimpänä, ulottuen jopa elämän ulkopuolelle.
Sielu on aika epätarkka sana. Psykologia oli minun opiskeluaikanani sielutiedettä.
Tarkastellaan samaa termein kroppa, minä ja sielu. Kroppa on se jota fysiologia kuvaa. Kun joku läheinen on kuollut hänen kroppansa haudataan kirkollisin menoin. Jotakin hänen minästään on myös mennyt. Jäämme kaipaamaan häntä, hänen minäänsä. Hänen sielunsa osalta ihmisillä on eri käsityksia. Monet uskovat sen olevan kuolematon, ikuinen, jonka kohtalo ratkeaa vasta seuraavassa vaiheessa. Kuitenkin hänen minästään on siinäkin jotain mukana, saatamme uskoa jälleennäkemisen riemuun.
Gal. 2:20 Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sielu, osa minuuttamme(?) voi siis ollajopa vaihtokelpoinen, kokonaan tai osittain.
Kuka minä siis olen? Omasta mielestäni olen vanha, parrakas ja mukava.
toisten mielestä olen itsepäinen, itseriittoinen omituinen änkyrä.
Törmäämme sanaan mieli. Se tunnen olevani, Se, joka minussa ajattelee tuntee ja tahtoo. Kyllä minä tiedän mitä ajattelen, vaikka jossakin tilanteessa ajattelen ristiriitaisestikin. Psykologiasta tiedämme että meillä on alitajunta, tietoisuutemme ulkopuolella oleva osa, joka voi olla eri mieltä tietoisen mieleni kanssa. Ennenkaikkea se on käsitellyt monia asioita paljon ennen kuin tulen niistä tietoisiksi. Sitten on vielä automatiikan kerros alitajuntaakin syvemmällä.
Tietoisuutemme, tietoinen minä on hämmästyttävän ohut kerros. Mielemme on kuin otsalamppu pimeällä. Mihin me sen suuntaamme, sen me havaitsemme.
Jos muusikko hetkenkään ajattelee sormiaan, soitto on hukassa. Hänen pitää suunnata mielensä musiikkiin ja antaa automatiikan huolehtia sormista. Hajamielinen prodessori on hajamielinen juuri siksi että hän suuntaa mielensä tutkimuksiinsa, eikä siksi näe arkielämän haasteita.
Tietoisuutemme ohuus on mitattukin, sen kaistaleveys on noin 40 bittiä sekunnissa. Samaan aikaan havaitsemme 11 miljoonaa bittiä sekunissa. Niista emme koskaan tule tietämään mitään. Tietoisuutemme ei ole kiinnostunut informaatiosta vaan merkityksistä. Se mikä suodattuu tietoisuuteemme asti on jo saanut merkityksen.
Siinä mielessä meillä ei ole vapaata tahtoa. Me elämme itse luotujen merkitysten maailmassa. Ateistin ja uskiksen maailma voi olla yhtä tosi, sisältää samat faktat, mutta tietoisuuteen tulevat erilaiset merkitykset.
Meidän elämämme, meidän maailmamme rakentuu sisällämme olevista aineksista.
pintamaalin voimme kenties valita. Kliinisesti ajatellen me jokainen elämme päämme sisällä olevassa virtuaalimaailmassa. Jos se on kohtuullisen samankaltainen ympäristössämme olevien maailman kanssa sitä ei pidetä epänormaalina.
Palataan tuohon ruukkumalliin. Teologit voivat vapaasti kiistellä noiden osien värityksestä ja ulottuvuuksista. Sen oleellinen virhe on että ne ajatellaan erillisiksi, jopa irrallaan ihmisestä oleviksi. Kuva vääristyy vielä pahemmin jos ajatellaan dualistisesti että ruumis on kokonaan Pahan vallassa ja sielu joissakin tapauksissa Jumalan. Ihmisen mieli, henki, on siinä välissä näiden riepoteltavana.
Ihminen on jakamaton kokonaisuus. Jos otat sielun irti, eteesi jää raato. Jos työnnät kropan komeroon, huoneeseen ei jää sielu eikä henki.
Markku Hirn ja Anne mikkola kiinnittivät huomiota siihen miten uskonnollinen merkitys tulee aina jonkin välittäjähenkilön tai-yhteisön kautta. Usko todella tulee kuulemisesta. Se antaa uden merkityksen samoille asioille. Välitysyhteisön tulkinnat siirtynevät aikalailla tiedostamattakin ihmiseen sinä totuutena. Antavat tavan hahmottaa ja käsitellä omia kokemuksia. (Anne Mikkola BM:ssä)