Tyttäreni on kaivellut silloin tällöin lehtien vuosikerroista kirjoittamiani juttuja, lähinnä esseitä ja kolumneja. Joskus hänen löytönsä yllättävät itsenikin, kuten vuonna 1966 kirjoittamani essee ”Kirjoittamisesta”. Joskus olen menneessä ”vanhanjumalan” aikaisessa elämässäni ollut fiksumpi ja analyyttisempi kuin muistankaan. Pari sitaattia tästä:
”Kirjallisen luomistyön poluilla tanssivat pirunpolskaansa lukemattomat kysymysmerkit, ja suurten valtaväylien risteystä vartioi suurten tienviittojen tavoin neljä väistämätöntä, kirottua ja uhkaavaa kysymystä: 1) Mistä ja mitä kirjoittaa? 2) Miten meidän on kirjoitettava? 3) Milloin? 4) Miksi ja mitä tarkoitusta varten?
Nyt kun 48 vuotta myöhemmin puntaroin silloin antamiani vastauksia noihin kysymyksiin, havaitsen että en ole aina kirjoittamisessani lentänyt kukasta kukkaan eli kaikki kirjoittamani eivät ole aikanaan olleet päivänperhosia ”tänään, tässä ja nyt”. En tässä noihin kysymyksiin edes yritä vastata, kun en silloiselle tasolleni kykenisi lähellekään, mutta esseen loppu kuitenkin:
”Kaikki työ ja luova toiminta on tapa hakeutua turvaan unohdukselta, eikä lainkaan kummallista, että viimeinen ratkaiseva kysymyksemme koskee juuri työmme merkitystä ja kestävyyttä.
Lukemattomat syyt ajavat minua kirjoittamaan, sanoo André Gide päiväkirjassaan ja jatkaa: tärkeimmät niistä ovat salaisia. Ehkä tärkein on kuitenkin pelastaa jotakin kuolemalta.”