Jo alussa luonto veti tikanpoikaa puuhun, kun lapselle vaihtoehtona oli 17 neliön puulämmitteinen hellahuone tai puistomaisema kodin läheisyydessä. Kun pikkumiehelle tuli mittaa lisää, pitenivät myös retket ympäröivään luontoon. Mistään hengellisyydestä ei silloin ollut mitään käsitystä, mutta tietynlainen hengellinenkin kaksijakoisuus oli jo olemassa hyvän ja pahan, kauniin ja ruman välillä.
Tänään kun tätä hengellisyyttä mietiskelen olen päässyt näissä erilaisenkin hengellisyyden tapailuissani pitemmälle. Kun aikanaan aloin hahmottaa luonnon hengellisyyttä, ei minulla kovin paljon kristillistä hengellisyyttä ollut edes rippikoulun käyneenä. Mietin silloin ja mietin vieläkin, kumpi on ihmiselle luonnollisempaa hengellisyyttä, luonnon vai kristillinen hengellisyys.
Jo lapselle olivat rakkaat ympäröivän luonnon moninaiset ulottuvuudet ja halu oli silloin lähinnä uuteen ja ihmeelliseen. Minun rakkauteni olivat polvihousuikäisestä alkaen linnut, joita isän sodasta tuomat kiikarit toivat lähemmäksi. Aika nopeasti lajituntemuskin kasvoi lintujen ääntenkin kautta. Tähän jääköön tämä esihistoria.
Runoja kirjoitin jo varhain ja niillä kuvasin linturetkieni ympäristöä ja tuntemuksiani kokemastani. Mitään tiedostettua hengellisyyttä en liikkuessani silloin kokenut, mutta joitakin merkkejä siitä, olen jälkeenpäin tunnistanut toukokuisesta runostani yli puolen vuosisadan takaa:
Turha runo poistettu