Erään keskiaikaisen legendan mukaan kaksi pelastettua, jotka P. Pietari oli päästänyt taivasten valtakuntaan, ryhtyivät pohtimaan kysymystä, kumman kohdalla Jumalan armo oli ollut suurempi. He pitivät kysymystä aiheellisena, koska olivat päässeet pelastettujen joukkoon.
No, kummankin piti sitten kertoa oma tarinansa, eihän Jumalan armon määrästä heidän elämässään muuten päästäisi selville. Anselmi kertoi miten hän oli elämänsä aikana rypenyt kaikissa synnin rapakoissa - mitä yleensä saattoi olla - mutta sitten Jumala otti niskasta kiinni ja nosti kuiville. Sen jälkeen Anselmi ryhtyi ahkerasti kilvoittelemaan. - Eikö Jumalan armo ole todella ollut suuri, koska kaikesta sekoilustani ja törttöilystäni huolimatta, Jumala otti niskasta kiinni ja johdatti minut tänne pelastettujen joukkoon? Mutta kerropa sinä oma tarinasi.
- Jumalan armo on todella ollut suuri sinun kohdallasi. Jumalan armo ilmenee minun (Bartholomeus) elämässäni hieman toisella tavalla. Hän järjesti minulle suotuisan, jumalaapelkääväisen, kristillisen kasvuympäristön, jonka piirissä olen saanut kasvaa. Jumalan armo vaikutti kasvuympäristön ja ympärillä olevien ihmisten kautta sen, etten ole koskaan syvälle synnin rapakkoihin eksynyt.
Tähän tapaan muistinvaraisesti se juttu meni. Kaikkia yksityiskohtia ja syntien nimikkeitä en enää muista. Punaisena lankana tässä on se, että Anselmin tapauksessa Jumala tarttuu ohjaksiin kun ollaan jo lähellä pistettä, josta ei enää ole paluuta; Bartholomeuksen tapauksessa Jumala tarttuu elämään jo varhaisessa vaiheessa ja varjelee jo etukäteen.
Todistuskokouksissa puhuvat Anselmin tapaiset ihmiset, Bartholomeuksilla ei taida olla paljoakaan sanottavaa niissä. Bartholomeuksille Jumalan armo on ollut osa luonnollista elämää alusta alkaen. Sellaisesta on vaikea todistaa.
Mutta jos todistuskokouksia kuuntelee ja analysoi kuulemaansa, joutuu pohtimaan mm. miksi nämä puheet ovat niin samanlaisia, saman formaatin mukaisia; miksi kaikki ovat juoppoja, päihteiden käyttäjiä, avionrikkojia, vankilakundeja ym. Eikö tällöin paheista tehdä hyveitä?
Toinen kysymys on se missä määrin ihminen saa voimaa selvittelemällä ja levittelemällä menneisyyttään. Eikö pitäisi mieluummin katsoa eteenpäin ja tulevaisuuteen?
***
Ilmeisesti Paavali pohti samantapaista problematiikkaa kirjoittaessaan:
"Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi? Ei tietenkään. Kun kerran olemme kuolleet pois synnistä, kuinka voisimme edelleen elää siinä?" (Room 6:1-2)