Jo 70-luvulla keskusteltiin psykoterapiasta uskonnon korvikkeena ja terapeuteista papistona. Jossain mielessä se pitikin jonkin verran paikkansa. Tämä kosketti kuitenkin aika pientä ihmisjoukkoa käytännössä. Hiemankin vakavampi psykoterapia on haastavaa ja voimia vaativaa myös verraten terveille ihmisille.
Jo silloin 70-luvulla oli terapiaksi kutsuttuja keskustelutarjouksia jotka lupasivat nopean fixin. Joskus 80-luvulla syntyi itse-apu kirjallisuus joka sitten on luonut kokonaisen puutarhan erillaisista itse-apu teknikoista.
Vakavasta terapioinnista ei tullut kansanliikettä vaan parannusyritys todelliselle henkiselle kärsimisille eikä siis uskonnon korviketta.
Sensijan nuo itseapu kirjat ja -kurssit ja vastaavat ovat todellakin sekulaari vastine ainakin perinteellisille vastaaville uskonnoille.
Tuon itseapuaallon takaa löytyy tietty ideologia onnellisuuden välttämättömmydestä ja siitä kuinka se löydetään.
Todellinen uskonto ei lupaa onnea vaan ristin tai parhaimmilaan totuudellisen kokemuksen itsestään. Siksi se on vaivaloinen tie jos onnea tavoittelee.
Kukin valitkoon tiensä, mutta psykologisia ja hengellisiä helppoheikkejä voi ehkä maistella jotta tietäisi mitä ei tarvitse. Sen jälkeen voi tehdä vakavan yrityksen löytää ne avut jota elämässään tarvitsee selvitäkseen lopusta.