Kirkolla on edessä kovasti taas dogmaattinen vuodenaika. Dog-maatikko sai minut K24:llä jo palaamaan teskstiin jonka kirjoitin toukokuussa 2009. Halusin todistaa tuolloin kait itselleni ja dog-maatikollekin, että olin minä näitä ihan itsekin ajatellut jo ennen kuin dog-maatikon olemassaolosta edes tiesin.
Laitanpa tähän tuon tekstini 5 vuoden takaa:
Luin uskontotieteen kirjatenttiä varten Titus Hjelmin toimittaman kirjan nimeltä ’Mitä Wicca on?’ ja se antoikin ajattelemisen aihetta. Suomen vapaa wiccayhdistys anoi 2000-luvun alussa pääsyä rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lopulta korkein hallinto-oikeus piti voimassa opetusministeriön hylkäävän päätöksen äänin 4-3. Wiccoilla ei ilmeisesti ollut riittävää institutionaalista rakennetta ollakseen uskonnollinen yhdyskunta. Heidän demokraattiseen ’oppiinsa’ ei sovi hierarkkinen rakenne, joka kirjan tutkijoiden mukaan on välttämätön järjestäytyneelle uskonnolle.
Wiccat pitävät luontoa pyhänä, ihmistä sen osana. Heille on tärkeää henkilökohtainen yhteys jumaluuteen, oman kokemuksen korostaminen ja tasa-arvo. Syntiin tai persoonalliseen pahaan he eivät usko. Tämän puoleinen on tärkeämpää kuin tuonpuoleinen. Korostetaan vastuuta omista teoista. Niiden seuraukset näkyvät jo tässä elämässä. ’Tee mitä tahdot, mutta älä vahingoita’ on heille yhteinen sääntö.
Kaikilla on mahdollisuus toimia pappina tai papittarena, initiaatioiden kautta. Rituaalit ovat heille tärkeitä, ja rituaaliesineet, kuten malja tai miekka tai veitsi, pyhät rituaalivaatteet tai vaatteettomuus. Pyhä rituaalitila erotetaan muusta tilasta rituaalisesti ennen rituaalien aloittamista. Sanastoon kuuluu puhdistuminen, meditaatio, rituaaliset tanssit, ja esimerkiksi yrttien maagiset vaikutukset.
Lukiessani kirjaa pohdin kuinka samanlaista ’noituutta’ ovatkaan monet luterilaisen kirkkommekin rituaalit. Kävin helatorstaina maalla kirkossa. Kanttori lauloi maallikon kanssa kauniisti jumalanpalveluksessa yhden tuomaslaulun orreltaan. Teki mieli laulaa mukana, mutta ei ollut sanoja (vaikka srk pitää myös tuomasmessuja). Kysyin kanttorilta, joka tuli pihalla vastaan, eikö sanoja/kirjoja olisi voinut jakaa. Kysymys oli ilmeisen outo. Rituaaliselle virsien ilmoitustaululle ei saa laittaa tuomaslaulun numeroa nyt ainakaan.
Papit ja papittaret lukevat loitsukirjastaan loitsuja pyhissä vaatteissaan, omalla nuotillaan. Rituaalitila on pyhitetty tarkoitukseensa, sinne astutaan täydellisen pyhän hiljaisuuden vallitessa, lauletaan rituaalisesti pyhiä hymnejä 1500-luvulta pyhitetyillä uruilla säestettynä. Pappi ja papitar jakavat pyhät elementit rituaalisesti oikeassa järjestyksessä, ja lopettavat pyhän tilan käsikirjan mukaisilla rituaalin lopetusseremonioilla.
Tärkeää on, että tilaisuus on riittävän etäällä arkisesta elämästä ja sen käytössäännöistä. Näin saadaan taianomainen kokemuksellinen ulottuvuus mukaan. Päästään koskettamaan jumaluutta, joka on jotain ihan muuta kuin tavallinen elämä. Pappi ja papitar irrottautuvat ihmisyydestään rituaalin ajaksi, ja suorittavat seremonian, maljoineen, ja pyhine leipineen. Wiccasta poiketen tilanne on hierarkkisesti järjestäytynyt. Kansa on aina passiivinen, ja papittaret, papit ja kanttorit suorittavat esityksen. Wiccan rituaaleissa ei voi olla katsojia. Kaikki ovat osallistujia. Moni wicca on kuulunut aiemmin luterilaiseen kirkkoon ja saanut kristillisen kasvatuksen uskovaisessa kodissa. He halusivat aikuistuttuaan löytää aitoa hengellisyyttä.
Kun palasin kotiin helatorstain kirkkoreissulta olin pitkään vihainen ja jotenkin järkyttynyt. Koko juttu vaikutti niin väärältä. Vaikutelma korostui, koska seurakunta selvästi panostaa johonkin ’uuteen’. Wicca-kirja auttoi ehkä sanoittamaan oloani, mutta….. miten tähän pitäisi suhtautua?
----
Seuraavina päivinä sitten jo kirjoittelin, että enhän minä toki Jeesuksen opetuksia, kastetta, ehtoollista tai Isä meidän -rukousta tarkoita vaan näitä muita menoja.
Pian sen jälkeen jenkki, tasa-arvoryhmistä tuttu teologian tohtori, Darrell Pursiful vakuutti minut siitä, että kyllähän rituaaleja aina tarvitaan, kyse on vai siitä miten niitä käytetään.
Niinpä sitten uskottelin itselleni seuraavat vuodet ja läpi teologiharjoittelujenkin, että rituaalit on välttämätön paha tai jopa hyvä.
Nyt sitten.... uutta on se, että tajuan ihan eri tavalla, mikä ongelma noissa rituaaleissa on, jos se alkuperäinen oppi on harhainen. Rituaaleista tulee silloin todellakin juuri sitä noituutta mitä tuolloin 5 vuotta sitten koin. Sillä sidotaan ihmiset ja pahalla tavalla. Darrellin pointti ei riitä tuomaan enää rauhaa noiden noitamenojen kanssa. Ne ajavat kaiken ihmisyyden ohi.
Dog-maatikko (siis TaunoJ. tai Tauno J. Jokinen K24:llä) on saanut minut näkemään sen tosiasian, nimeämään sen, miten tuhoisaa äärimmilleen viety luterilainen perisyntioppi on, ja myös tämä "tiskirätti-identiteetti" teologia.. 100 % syntinen ja vanhurskas, koko ajan. Kaste on se taikatemppu mihin sitten vedotaan, tuon tiskirätti-identiteetin keskellä. Ihmisellä ei ole väliä, eikä elämällä, puhumattakaan oikeudenmukaisuudesta, dikaiosyneestä, siitä joka on Jumalan ominaisuus. Vain noituus jää. Ikuinen elämä sijaitsee papin käsissään pitämässä maljassa. Ja Kristus tapetaan yhä uudelleen. Ja nousee ylös kerran vuodessa kuollakseen taas heti seuraavana päivänä, ja ollen kuolleena vuoden läpi. Kristillinen elämä vuoden mittaan on papin tarjoaman synninpäästön käsissä. Joka sunnuntai viedään ihminen tiskirätti-tilaan ja sitten heti perään vapautetaan siitä.
Tämä ei ole vain tarpeellinen rituaali, vaan ihmisten sitomista syntiin, tai harhaanmenoon, ilman että mitään todellista vapautusta tarjottaisiin, päin vastoin.